Matka L.A:han ja Lancasteriin.

Torstai 1.10.2009 meni oikeastaan matkantekoon. Aamulla oli suorastaan kylmä, lämpötila oli 4celsiuksen paikkeilla! Hotellin aamiainen oli jo tutuksi tullut paahtoleipä, murot ja kahvi / tee sekä se uusi lisäys vohvelirauta.
Lähdin yhdeksän jälkeen Flagstaffista Phoenixiin jonne palauttaisin auton. Kuten monet tietää, kerään "maanisesti" kaverille Hard Rock Cafe kitara pinssejä, joten poikkesin heidän ravintolassaan.
Navigaattori ei tunnistanut taaskaan osoitetta, mutta ravintolan omalta sivulta olin tulostanut kartan. Phoenixin keskustassa auto parkkiin ja kolikot mitä taskusta löytyi mittariin, sain 22 minuuttia parkkiaikaa, sehän riittää....
Ei löytynyt kartan pallukan kohdalta ravintolaa. Onneksi kadun kulmassa oli infopiste, josta kävin kysymässä. "Me olemme 1st streetillä, menkää tuohon suuntaan, se on siinä seuraavan korttelin kulmassa". Ei löydy ei, kävelin parikin korttelia ympäri ja pähkäilin, ei auttanut muuta kuin suurentaa hakualueetta. Tuskanhien lisäksi olotilaa pahensi varsin lämmin ilma, joka varmasti huiteli päälle 25 asteen, siltä se ainakin tuntui mustat farkut jalassa ja kauluspaita päällä. Löytyihän se korttelin etelämpää mitä kartassa oli, mutta mikä ihmeellisintä, turistineuvonnan tyttönen luuli olevansa koppinsa kanssa väärällä kadulla :-)

Phoenixissa ravintola-asiakkaiden oloa helpotetaan ruiskuttamalla vesihöyryä terassialueelle.

Ennen auton palautusta piti suorittaa hieman huoltoaseman etsintää. Tällä kertaa polttoaineautomaatti kysyi normaalisti kortin tunnuslukua. Kilometrejä auton mittariin oli kertynyt kolmessa vuorokaudessa lähes 1600.

Lentokentällä itsepalvelu lähtöselvitysautomaattiryppäälle pääseminen tuntui olevan vähän kyynärpäätekniikan takana. Matkalaukku painoi jo 50 paunaa, virkailija siinä naureskelikin olinko mitannut sen etukäteen ja katsoi epäilevästi kameralaukkuni suuntaan. Korkeamman hinnan raja oli 52 paunaa. Lentolipun hintaan tuli matkatavarasta 20eur lisämaksu.

Koneena oli pieni Canadair Regional Jet CRJ200, jonka matkustamolokeroihin ei olisi kamerareppuni mahtunut, kun näin luukut, käännyin heti ovelta antamassa maahenkilökunnalle repun. Yhden kameransuodattimen kotelo oli hellävaraisessa käsittelyssä haljennut heidän jäljiltään.

CRJ200 koneessa on aikasen pienet käsimatkatavaraluukut.

Näkymää viljelyalueista matkalla Phoenixista Los Angelesiin. Kuva otettu kännykkäkameralla (jossa oli vahingossa pienin kuva-asetus päällä). Kännykkä oli Off-line tilassa, jolloin se ei lähetä radiosignaaleja matkapuhelin verkkoon taikka bluetoothina.

Koneessa vieressäni istui kaveri joka oli niin rakastunut että...
Ei pystynyt sulkemaan mobiilitsättäilyään, vasta kun olimme jo ihan kunnolla lähtökiihdytyksessä,
"I love U so much..." vielä piti lennossakin laittaa viesti menemään! Kyllä, olin lentokonepoliisi, oli pakko katsoa mitä ..ihmettä kaveri touhuaa. Perille päästyämme hän ampaisi vieterinä ylös ennen kuin oli edes turvavyövalot ehditty sammuttamaan, odottelimme portille pääsyä, taisi olla kaverille tuskainen paikka. Lennon aikana kanssamatkustajien vahtimisen lisäksi esikirjoittelin näitä blogitekstejä valmiiksi.

Matkalaukkujen saapuminen kesti jonkin aikaa, suurin osa koneen matkustajista seurasi ensimmäistä matkustajaa joka lähti väärään halliin. Ehtivät kuitenkin saapua oikeaan halliin ennen kuin matkalaukkumme tulivat.

LAXissa se vasta suuren maailman meininki olikin, jokaisella vuokraamolla oli oma bussi, joka kuljetti ihmiset vuokraamojen toimitiloihin. Minulla oli edelleen Dollarilta auto. Virkailija sai peloteltua minut ottamaan lisäturvan, jos kolari käy esim. San Diegossa, joudun korvaamaan hinauksen.. hmm, eipä ole tullut tuollainen koskaan mieleen. hinta oli 6 dollaria vuorokausi lisää.
Viereisellä tiskillä nuori pariskunta oli varannut itselleen Ferrarin. Kaveri kihelmöi silminnähden.

Havaitsin että navigaattorissa onkin hyvä etsiä katuosoitteita postinumeron kautta, se on ollut siitä lähtien toimiva ratkaisu osoitteiden löytymiseen. Vuokraamolta oli moottoritielle lyhyt matka, sitten pääsinkin tutustumaan L.A:n ruuhkiin. Viisikaistainen tie ei vetänyt ollenkaan. 120 kilometri matkaan Lancasteriin tuntui kuluvan ikuisuus, todellisuus taisi olla siinä kahden ja puolen tunnin tietämillä.

Lancaster on pikkukaupunki L.A:sta koilliseen. Täällä ei ole minulle mitään, mutta varasinkin paikan seuraavan päivän museovierailua varten sopivan etäisyyden päästä, ettei mahdolliset ruuhkat aamulla estä saapumasta klo 9 sovittuun paikkaan.
Kävin vielä illalla syömässä maittavan Fajitas aterian meksikolaisessa ravintolassa. Hirvittävän kokoinen annos, oli rahalle vastinetta.