Pensacola, Florida

Tsori Elvis, Lentsikat voitti.
Alkuperäissuunnitelmaan ei kuulunut vierailu Pensacolan paljon kehuttuun National Museum of Naval Aviation, vaan ajatuksena oli jatkaa matkaa New Orleansista suoraan Memphisiin.
Tiedossa olisi ollut lyhyimmillään 1700 kilometriä ajelua ennen kuin pääsisin takaisin Houstoniin, joten vaihdoin kohteeksi hieman lyhyemmän vaihtoehdon ja jatkoin rannikon suuntaisesti itään kohti Pensacolaa.

Sopivina jaloittelupaikkoina (tekosyy) toimi Biloxi, josta kävin hakemassa Hard Rock Hotelli-Kasinolta ... no kyllä te tiedätte.. sen kitara pinssin frendille ja Mobilessa oleva Battleship park, josta löytyi 210 metrinen USS Alabama taistelulaiva II-maailmansodan ajalta.
Laiva oli varsin kumma näky, kun golfkentän tyylisen nurmikentän päästä löytyy 35 000 tonninen sota-alus.
Suuret tykkitornit halkaisijaltaan 40 senttisine tykkeineen eivät olleet niin onttoja miltä näyttivät. Torniin kuljettiin kyyristymällä, lähes konttaamalla kantta pitkin, jotta päästiin luukulle, joka on tykkitornin takaosassa. Näitä ei siis oltukaan suunniteltu turismia silmälläpitäen.
Tykkitornin sisältä löytyi koko tornin levyinen etäisyysmittari, sekä luonnollisesti tykkien lataustila (anteeksi mahdolliset väärät termit). Itse tykkijärjestelmä jatkuu useita kerroksia kannen alle, tässä linkki hyvään piirrokseen.

210-metrinen taistelulaiva USS Alabama on ankkuroituna Battleship Parkiin Mobilessa Alabamassa.

Ai mitäkö lisäarvoa tämä kuva tarinaan tuo?
Pitääkin alkaa ottamaan kaikki kuvat vastavaloon tummat vaatteet päällä, niin meikäläinenkin näyttää hieman sutjakkaammalta ;-)

Suuresta ulkonäöstään huolimatta laivan sisätilat olivat varsin pienet verrattuna aiemmin vierailemiini lentotukialuksiin. Panssarointi aluksen tornissa oli huomattava.
Oppaana kierroksella toimi yksi A4 sivu, johon oli kirjoitettu mitä mistäkin löytyy, reittivaihtoehtoja oli 3kappaletta.

Siinä on muutaman kissanruokapurkin verran metallia.

Aluksen vieressä oli halli, jonne oli haalittu tuttua lentokonekalustoa. Erikoisimpana lienee YF-17 hävittäjä, jonka pohjalta suomessakin käytössä oleva F-18 Hornet kehitettiin.

Puiston perällä oli USS Drum sukellusvene, johon en viitsinyt lähteä sulloutumaan :o

Huippusalaista kuvamateriaalia! Läpileikkaus A-12 vakoilukoneen pintamateriaalista.
Ampiaiskenno rakenne vähensi tutkaimpulssin palautumista, jolloin kone ei näkynyt tutkassa niin hyvin kuin muut lentokoneet.

Matkaa New Orleansista Days Inn majapaikkaani Pensacolassa luoteis-Floridassa kertyi 221 kilometriä.
Tyydyin käymään syömässä iltapalan läheisessä Burger Kingissä.
Pitkästä aikaa tuli illalla avattua televisio. En ollut kuvitellut turhia kylmästä kelistä, sääkanavan setä kertoi keskilämpötilojen olevan jopa kylmempiä kuin kylmimmillään tammikuussa.

Maanantai kului Pensacolan laivaston ilmavoimien museolla. Museo on sotilasalueella, mutta ajokortin näyttämällä pääsi sisään autolla pääportista. Kannattaa kuunnella annettuja ohjeita, navigaattori olisi vienyt kielletylle alueelle :o
Katsoin päivän aikana pari IMAX elokuvaa museon kiertelyn ohessa. Toinen käsitteli Grand Canyonia ja toinen oli varsinainen propaganda elokuva Red Flag, jossa kuitenkin varsin mielenkiintoista kuvamateriaalia.
Tavaraa on niin, että täytyy laittaa seinällekin roikkumaan. Kyseessä aikoinaan jonkin aikaa maailman nopeimpana koneena ollut D-558.

Täällähän on niin paljon näitä samoja koneita, joita lapsena tuli rakenneltua pienoismalleina!
Katosta roikkuvan Corsairin siivet muotoiltiin "lokki" kulmaan, jotta koneelle saatiin lyhyemmät laskutelineet.

Catalina merivalvontakoneita museosta löytyi kolminkappalein. Alemman koneen runko oli toiselta puolen auki, jolloin voidaan esitellä paremmin koneen sisätiloja.

Museon Atriumin katossa roikkui 4 Blue Angelsien käytössä ollutta A-4 konetta.

Päivän päätteeksi koitin löytää postin. Olin edellisiltana googlesta etsinyt postikonttoreiden sijainteja, mutta lähin museota oleva posti oli navigaattorin mukaan 200m salmen ylittävältä sillalta mereen...
Kyllä kaupungin keskustasta varmasti posti löytyy! Kaupungin keskusta navigaattorin mukaan oli risteys Vantaan Petikon tyylisellä alueelle..? No sitten keksin jo hakea navigaattorin "karttapaikkojen" haun avulla postia.
Se oli ehtinyt mennä kiinni puolituntia aiemmin.
Jätin auton parkkiin ja lähdin kävellen tutustumaan "vanhan" kaupungin alueeseen. Katu vei rantaan, jonka laitureissa oli varsin kookkaita veneitä. Kovin oli siistin näköistä, mutta vain pari koiranulkoiluttajaa näkyi ympäristössä. Olikohan läheiset talot vain kesäasuntoina...

Illalla pesin pyykkiä samanlaisella surkealla pulsaattoripyykkikoneen tyylisellä laitteella hotellilla kuin Hollywoodissakin. Pesuainerakeita oli taas jäänyt vaatteisiin. Pitäisiköhän tuollaisissa heittää mukaan vielä jotain ekstra kemikaalia että homma toimisi?
Laitoin pyykit vielä pyörimään uudelleen ilman pesuainetta.

Seuraavana aamuna palasin vielä museolle. Kuulin edellisenä päivänä varmaan jo teillekin tutuksi tulleen Blue Angels ryhmä pitävän kotikentällään harjoituksia kahtena seuraavana aamuna. Yleisöä oli tullut muutama sata heti aamutuimaan seuraamaan harjoitusta.

Kerrankin erinomainen myötävalo...

...ja sopiva ilmankosteus jotta saadaan kurvissa vähän näyttävyyttä.


Harjoituksen jälkeen halusin lähteä kiertoajelulle museon platalle, mutta seuraava vapaa aika olikin 1pm. Menin välillä käymään kaupungin keskustasta löytämässäni postissa, syömässä sen vastapäisessä kreikkalaisessa ravintolassa (piti sitten matkustaa Floridaan saakka tehdäkseen senkin;-) ja pikakäynnillä hotellilla, ennen kuin palasin museon kiertoajelulle.
Opas heitti ihan hyvää läppää eri koneiden historiasta.

Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush saapui tällä S-3B Viking koneella matkustajana pitämään puhetta Irakin sodan päättymisestä 1. Toukokuuta 2003 lentotukialukselle.
Museon pyytäessä lentopukua ja kypärää kokoelmiinsa oli merivoimat vastannut ettei se käy päinsä, mutta miten olisi se kone jolla presidentti saapui...

Amerikassa kaikki on niin erilaista, autoissakin on ilmatankkauspuomit ;-)

Loppu ilta menikin käydessä läpi kuvasaalista museolta, matkalaukun pakkaamisessa ja... en tiedä, niin se aika vain taisi kulua.

New Orleans, Louisiana

Perjantaiaamuna 16.10 Houstonissa ilma alkoi tuntua jo siedettävältä, lämpötila oli viilennyt ja ilmankosteus laskenut huomattavasti. Lähdin liikkeelle vasta hieman ennen kymmentä, sillä paikallinen BestBuy elektroniikkaliikkeen, kuten monen muunkin ovet aukesivat vasta 10:ltä.
Kävin katsomassa Canonin uutta PowerShot G11 pokkarikameraa. Aikamoista selittelyä sain suorittaa, ennen kuin selvisi minkälainen laturi kameran akulla on. Kuvittelin sen olevan samanlainen kuin euroopassa, kunhan vain seinäpistokkeeseen menevän johdon vaihtaa. Ei niin yksinkertaista, amerikkalaisessa laturissa on seinä"pistotulppa" laturissa itsessään kiinni. Tietyllä tavalla kätevä ja toisaalta taas ei niin kätevä systeemi. Jätin kameran ostamatta.

Matkaa New Orleansiin tuli vajaat 650 kilometriä ja matkanteossa meni koko päivä.
Louisianan osavaltion puolella Interstate 10 tie kulki laajojen rämealueiden läpi, joissa tie oli raivattu keskelle erämaata ja rakennettu pylväiden varaan. Näytti aikamoiselta insinöörityön taidonnäytteeltä. Myöhemmin selvisikin, että olin ajellut yhtä maailman pisintä siltaa pitkin. Atchafalaya swamp freeway on lähes 30kilometriä pitkä.

Matkan aikana oli hyvää aikaa pohtia... tai kannustaa itseään kuitenkin ostamaan aiemmin aamulla katsomani G11 kamera joten poikkesin sen ostamassa toisesta matkanvarrelle sattuneesta BestBuysta.

Ennen Baton Rougen kaupunkia alkoivat pitkät jonot. Horace Wilkinsonin sillan kohdilla kohtaavat valtakunnallinen Interstate 10 tie ja osavaltion 1-tie. Sillan alla on 53 metrin vapaa korkeus Mississippijoesta.

New Orleansissa keskustan sopuhintaiset hotellit olivat kaikki varattuna, joten otin tutun Days Inn ketjun varsin edullisen huoneen Harleysta Mississippijoen toiselta puolelta, vajaan kymmenen kilometrin päästä keskustasta. Myöhemmin ilmeni että kaupungissa oli Baseball-ottelu samana viikonloppuna, jonka vuoksi hotellit olivat täynnä.

Suihkussa käynnin ja lyhyen lepäilyn jälkeen lähdin käymään autolla New Orleansin tunnetuimmassa vetonaulassa eli Ranskalaiskortteleissa.
Auton parkkeeraus keskustassa maksoi n. $3 tunti parkkitalossa.
Bourbon streetillä tuntui olevan ilmapiiri korkealla ja porukka jokseenkin humalassa, täällä taitaa olla ikuinen vappu!
Ilmakin oli muuttunut tutun vappuisaksi, se oli suorastaan viileä. Käydessäni syömässä pidin takin päällä vaikka olin sisällä, sen verran kylmä tuuli puhalsi avoimien terassinovien kautta.
Bourbon streetin klubit kilpailivat musiikin voimakkuudella ja ohjelmanumeroillaan, oli tanssikilpailua pöydillä ja jonkun sortin karaokea sekä tietenkin bändejä soittamassa.
Muuta kadun tarjontaa oli mm. aikuisviihde showt, joihin sisäänhoukuttelijoina toimi varsin edustavan näköisiä neitoja, yllätyksekseni eräältä oli jopa pöksyt unohtuneet täysi jalasta.
Jonkunmoinen perinne näytti olevan (muovi) helminauhojen heittely toisen kerroksen parvekkeilta, ihmiset koittivat saada niitä suurinakin laumoina kiinni alhaalla kadulla.

Tunnelmaa riittää Bourbon streetillä viileästä ilmasta huolimatta. Ihmiset koittavat saada kiinni II-kerroksen parvekkeilta heiteltyjä helminauhoja.

Mopopojat olivat tuoneet kalustoaan näytille.

Tuleekohan tuolta jotkin tikkaat, jotta pääsee kiipeämään kyytiin?

Lauantaina poikkesin kaupunkiin bussilla, joka lähti kyllä mukavasti hotellin, mutta myös nenäni edestä. Luonnollisesti mitään aikataulua ei pysäkillä ollut, mutta eihän vuoroväli niin kovin suuri voi olla...
Bussia odotellessa poliisiautosaattueessa tuli kaksi koulubussia. Poliisiautot sulkivat liikenteen bussien tieltä. Onko Obama tulossa? Bussit olivat täynnä amerikkalaisen jalkapallon pelaajia ja heidän kannattajiaan. Bussit pysähtyivät viereisen West Jefferson High Schoolin pienen stadionin eteen.

...Tunnin välein kulkeva bussi ei ollut kovin täynnä. Matkalippu kaupunkiin maksoi $1,6.
Kiertelin ranskalaiskorttelia, joka näin päiväsaikaan oli huomattavasti rauhallisempi. Joentörmällä katselin suuria laivoja jotka kulkivat ylös jokea.
Matkustajalaivaterminaalilla näytti olevan tuttu suomessa rakennettu Carneval varustamon Fantasy alus, joka iltapäivällä lähtikin merelle.
Joentörmää tai pikemminkin tulvavallia pitkin kulki myös varsin vauhdikkaasti museoraitiovaunuja, joita tietenkin piti päästä koeajamaan... siis matkustajana.

Ajatuksena oli olla iltaan asti keskustassa kiertelemässä, mutta kun en enää katseltavaa keksinyt, eikä kaupoissa kiertely kiinnostanut, lähdin takaisin hotellille päin.
Tullessani kaupunkiin bussi tuli yksisuuntaista katua, joten menin seuraavan kadun pysäkille josta liikenne lähti pois keskustasta. Varsin uudesta ulkonäöstään huolimatta mitään aikatauluja eikä edes tietoa mitä linjoja pysäkiltä kulkee ollut näkyvissä. Parilta pysäkillä odottelijalta kyselin mahtoiko linjani W2 mennä ylipäätään siitä. Kun bussia ei 30 jäätävän minuutin jälkeen näkynyt, nappasin taksin alle. Hintaa kertyi $20. Olisihan ne pari olutta ruoan kanssa jättää ottamatta ja tulla autolla, ihan samaksi muodostui hinta...
Taksikuskille kerroin koulubussi episodista. Hän kertoi sen olevan normaalia toimintaa. Mikäli nuorison jättää lorvimaan, syntyy turhautumista ja tappeluita. Kuulosti korvaani varsin kummalliselta, mutta johan parin päivän kuluttua uutisissa oli juttua jonkun nuoren puukotuksesta kuoliaaksi ottelun jälkeen.

Tämä tuskin on Bon Jovin levyn mainos. Tulvaporttia Mississippijoen pientareella.

Siipiratasalus Natchez houkutteli ihmisiä satamaan höyrypilli esityksellään.

Carneval Fantasy matkalla kohti Meksikonlahtea varsin voimakkaasti kallistuen Mississippijoen mutkassa.

Illalla aulassa päivitellessäni blogia (wifi ei toiminut kunnolla huoneessa), kuuntelin aulahenkilökunnan keskustelua kuinka hurjat bileet ranskalaiskortteleissa sinä iltana olisi, kun kaikki baseball väki olisi juhlimassa, päätin lähteä autolla käymään katsomaan meininkiä.
Syysvarusteisiin varustautuneena kävin toteamassa että väki oli ottanut tosiaan sen verran tulilientä, ettei viileä tuuli näyttänyt paljoa haittaavan. Katselin muutamia coverbändejä ja pöydällä tanssimiskilpailua ennen hotellille paluuta.

Sunnuntaina ennen matkan jatkumista poikkesin National World War II museossa, joka siis käsitteli II-maailmansotaa ja erityisesti Normandian ja Tyynenvaltameren saarten maihinnousuja. Maihinnousualukset oli suunniteltu ja paljolti rakennettu Louisianalaisen Andrew Higginsin ja hänen tehtaidensa toimesta. Liittoutuneiden joukkojen komentaja Eisenhower oli myöhemmin kiitellyt ettei sotaa olisi voitettu ilman Higginsin maihinnousualuksia.

Maihinnousualusten kehitystä, etualalla varmaan kuvista ja elokuvista johtuen tunnetuimmaksi tullut LCVP eli Landing Craft, Vehicle, Personnel.

Houston: U2 & Johnson Space Center

Sain Houstonin Dollarin autovuokraamolta autoksi Hyndai Sonatan, joka näytti varsin uudelta.
Mailimittari (ODO) näytti vain 6, olisiko tosiaan niin uusi.
Ilma oli todella kuuman kostea. Auto oli ollut jonkunmoisessa huuhtelussa, vesipisaroita ikkunoissa ja peileissä. Kyllä ne siitä lähtee kun päästään liikenteeseen tuumasin.
Väänsin luonnollisesti ilmastoinnin täysille ja lähdin liikkeelle, meni vain hetki kun koppi meni ihan huuruun.
Jouduin pysähtymään tiensivuun. Eikös elokuvissa juuri tällaisissa paikoissa pusikosta hiippaile joku kimppuun kirveen kanssa...
Olin hotellilla ehjin nahoin vähän vajaa kello kaksi yöllä.

Automaattivaihteinen Hyndai Sonata oli kulkupelinäni "Deep South" kierroksellani. Kilometrejä ehti kertyä 9 päivän aikana 2470.

Olin varannut hotellin valmiiksi jo kotoa käsin. Hinta/laatu suhteeltaan parhaaksi sijainti mukaan lukien olin veikannut La Quinta Inn hotellia, joka sijaitsee downtownista noin 8km päässä linnuntietä. Huone oli mukavasti jäähdytetty valmiiksi saapuessani. Huoneessa oli kaksi sänkyä, kirjoituspöytä, iso televisio ja kylpyamme. Nettikin tuntui toimivan hyvin, kun laitoin kuittauksen Leenalle perille pääsystä. Ikkuna oli sisäpihalle päin, jolloin viereisen valtatien äänet eivät kantautuneet huoneeseen.
Tämä oli ensimmäinen majapaikka, jossa tuttu huomautus pyyhkeiden mahdollisesta uudelleenkäytöstä oli mainittuna.
Valitettavasti myös täällä aamiainen tarjoiltiin kertakäyttöastioista. Montakohan miljuunaa kiloa jätettä tulee päivittäin amerikan laajuisesti. Ei varmaan paljoa, kun kaikki on stryroksesta.
San Franciscon "muka" aamiaisen jälkeen kuitenkin paahtoleivätkin aamiaisella tuntui ruhtinaalliselta :-)

Matkan aikana minulle oli San Franciscossa toistamiseen ilmestynyt punaisia pilkkuja käsiin ja kasvoihin sekä ensimmäisellä kerralla myös selkään. Pahimmillaan yli kaksi senttiset jäljet näyttivät varsin hurjilta, vaikkei niissä mitään pahempaa kipua ollutkaan. välttelin raapimasta niitä.
Soitin vakuutusyhtiöön ( vakuutuskortissa ja sopimuksessa oleva numero ilmoitti "valitsemanne numero ei ole käytössä", aika ikävä yllätys jos olisi hätätilanne) ja kysyin miten pitäisi toimia. Ohjeiden mukaan menin kysäisemään hotellin respasta lähintä sairaalaa. Vieressä muutaman minuutin ajomatkan päässä oli yksi ensiapuasema.
Täytettyäni lomakkeen vastaanottovirkailija ei oikein ymmärtänyt miksi olin tullut ensiapuun. Tarvittaisiin spesialistia, jonka saaminen kesti kuulemma 7-10 päivää eikä millään halunnut minua näytättää ensiapulääkärillä, kun laskutusasiatkin veisivät kolme päivää.
Tjaa... Antaa sitten olla, kun pahkurat oli taas pienentymässä :o

Hieman hämmentyneenä lähdin ajelemaan kohti Galvestonea, joka oli vajaan 100km päässä Meksikonlahden rannalla. Kaupunkia on kehuttu yhdeksi maan kauneimmista.
Olin ilmeisesti lukenut vanhoja juttuja. Kaupunki oli varsin autio, vain muutamia ihmisiä kuljeksi kaduilla. Laajalla asuntoalueella oli korjattujen ja hyväkuntoisten joukossa muutamia huonokuntoisia taloja, oliko hurrikaani Katrina vuonna 2005 yltänyt tänne saakka? Myöhemmin luin, että vuonna 2008 hurrikaani Ike oli iskenyt kaupunkiin jonka jälkiä korjailtiin yhä.

Monet alueen puista olivat tainneet kuolla pystyyn...

Historiallisen keskustan useammallakin sivukujalla oli varsin hurjannäköisiä sähköpylväsviritelmiä. Kartsa K, tähän ollaan tultu ;-)

Paluumatkalla Houstoniin osui kohdalle varsin voimakas rankkasadekuuro. Omani ja viereisen kaistan nopeus tippui 40km/h, mutta jotkin hurjapäät painelivat kolmannella kaistalla edelleen kuin kaiken peittävää vesisadetta ei olisi ollutkaan. Muutaman kilometrin jälkeen tulokset nähtiin. Avolava-auto oli onnistunut nyrjäyttämään itsensä keikkumaan perä edellä kulkusuunnat erottavan betonivallin päälle! Matkustajat näytti olevan onneksi kunnossa, toinen keräili suurimpia autosta irronneita palasia tieltä sateen jo hieman laannuttua.

Houstonin keskustan pilvenpiirtäjistä ei tuntunut saavan hyvää kuvaa kuin ilmeisesti pysäyttämällä auton moottoritielle. Tämä kuva otettu hitaasti kulkevassa autoletkassa kohti keskustaa.

U2: Reliant Park, Houston, Texas

Illalla oli vuorossa U2 bändin keikka. Hotellin lähettyviltä kulki bussi keskustaan, jossa vaihdoin pikaraitiotiehen. Ilmeisesti busseja ei täällä paljoa käytetä. Bussipysäkin merkki oli puoliksi piilossa tolpan takana, jalkakäytävä pysäkille loppui kesken, eikä tolpassa ollut mitään merkintöjä aikataulusta.
Bussilippu maksoi $1,25. Kuljettaja ei osannut sanoa, koska viimeinen bussi kulkee kaupungista takaisinpäin.
Bussi oli ilmastoitu, kuten myös varsin uuden oloinen pikaraitiotievaunu. Siihen piti ostaa oma $1,25 lippu. Reliant Parkin pysäkillä ei lisäkseni jäänyt kuin 7 ihmistä. Autoja oli kyllä parkkipaikalla, mutta ei Stadionin edessäkään mitään suurta massaa ollut, tämäpä kummallista...

Sain lipun heti luukulta jossa luki "International Will Call". Lippuja oli kuulemma vielä jäljellä, eikä myyjä osannut sanoa paljon stadionilla oli porukkaa, kovin hiljaiselta kuitenkin näytti.

Reliant Park, Houston. Missä kaikki ihmiset ovat, eihän tuolla kävele kuin muutama?

Nousin liukuportilla ensimmäiseen kerrokseen ja siitähän pääsinkin jo sisään.
No niin, onhan tässä porukkaa liikenteessä ja tuostahan näkee tuonne areenalle...
Vouuuu! Vastapäätä olevat ihmiset näyttikin varsin pieneltä, tässä ei ollutkaan kyseessä mikään Hartwall Areena, vaan vähän isompi laitos!

Minä ja päälle 60000 muuta odottelemassa U2 aloitusta.
Musta osa avaruusaseman alla on näyttötaulu joka venyy noin 5 metrin korkeudestaan noin 12metriseksi kalansuomuksi.

Kiertelin hieman katselemassa paikkaa. Lavarakennelma näytti tautisen kookkaalta.
Stadionin puolella näytti olevan tuttuun tapaan jonoa niin vessaan, fanituotteisiin, ruokatiskille kuin olut hanallekin. Tuopit sai viedä katsomoon.
Ostin hieman kalliimmalla yksittäiseltä kiertävältä myyjältä oluen ja bändi aloittikin jo soittamisen.
Lavarakennelma sen kuin näytti kasvavan, kun se sai valonsa päälle.

Olin alimmassa katsomossa rivillä U, josta oli varsin hyvät näkymät lavalle.

Koitin ottaa muutamia kuvia kännykkäkameralla huonoin tuloksin. Yllätyksekseni pokkari digitaalikamerat olivat sallittuja.
Suurin yhteislaulutilaisuus alkoi Bonon kerrottua vierailusta NASAn Johnsonin avaruuskeskuksen lennonjohtoon, "Houston, We don´t have a problem" jonka jälkeen alkoi " I Still Havent found" kappale. Siinä ihan silmäkulma kostui ;-)

Parissa kohtaa yleisö istui alaskin tuntemattomampien hitaiden biisien soidessa, mielestäni kuitenkin biisilistassa oli sopivasti sekoitettu uusia ja vanhoja kappaleita.

Bono kohteliaasti kertoi Teksasin ja Houstonin olevan maailman keskipisteenä.
Unohti kuitenkin suurena ihmisoikeusaktivistina olla ottamatta kantaa Teksasin kuolemantuomioihin.
Sen sijaan lavalla nähtiin Myanmarissa poliittisena vankina olevan Aung San Suu Kyin vapautusta vaativa esitys.

Konsertin päätyttyä luonnollisesti liikenne oli täysin tukossa. Nyt kevytraitiolinjallekin oli jonoa, vieläpä sen verran, että päätin kävellä pohjoiseen päin ja napata taksin.
Matkalla oli suuria sairaaloita, mutta taksitolppia ei näkynyt, muutamia varattuja autoja suuntasi kohti stadionia.
Mikäpä siinä kävellessä lämpimässä illassa, mutta 5km jälkeen olisi ollut jo mukava saada ajopeli alle. Jatkoin vielä pari kilometriä eteenpäin liittymän lähelle, josta valtatie hotellilleni kulki.
Lopulta pieni musta nainen taksillaan pysähtyi heilutukseeni. Hotellin osoite oli vieras, mutta laittoi kännykänsä navigaattoriin osoitteen ja sen perusteella ajeltiin perille.
Hintaa 7km ajelulle tuli tippeineen 15eur.

NASA Johnson Space Center

Unet venähtivät sen verran pitkiksi, etten saanut aikaiseksi mennä aamiaiselle.
Päivän ohjelmassa oli vierailu NASAn Johnson Space Centerin vierailijakeskuksessa.
Olin sen verran myöhään kuitenkin liikenteessä, että kiertoajelut koko päivälle oli varattu.
Itse keskuksessakin oli kuitenkin nähtävää.
Keskellä oli lasten kiipeilyhärdelli ja sivussa sisäänpääsy eri näyttelytiloihin ja näytöksiin.
Museoissa näyttää olevan aika paljon työntekijöinä harmaita panttereita, jotka olleet itse hommissa mukana. Käväisin parissa näytöksessä ja näyttelyssä.

Kuukivi, joka nykyään on imenyt itseensä satojen tuhansien vierailijoiden rasvaiset sormenjäljet, mukaan luettuna kuvan ottaneen.

Pari avaruusmiestä tarkkaili lasin takaa ohikulkevaa yleisöä... vai miten päin se meni?

Amerikkalaisten (epäonnisen) Skylab avaruusaseman täysikokoinen harjoitusmalli.

Käväisin vielä Houstonin keskustassa hakemassa jo sen tutun pinssin kaverille ja samalla videoimassa kevytraitiotietä. Yhdessä kohtaa rata kulkee kivasti suihkulähteen läpi.
Kevytraitiotie on kuitenkin niin salainen, että minua kiellettiin kuvaamasta taikka videoimasta sitä... jälleen kerran...

Lento F9 0652 Houstoniin.

Matkatavarani olivat saaneet kosteutta, taikka happea sen verran, etten saanut niitä sovitettua enää matkalaukkuuni vaan osan tavaroista jouduin laittamaan "koululais"reppuun, joka kulkenut kotoa asti mukana.
Lentoyhtiönä oli Frontier Airlines. Heillä 1. ruumaan menevä tavara maksoi 15 ja toinen 25 eur.
Päästessäni portille ilmeni, että kone oli pari tuntia myöhässä. Saapumiseni oli 22:16, joten soitin hotelliin tulevani myöhässä, etteivät vain anna huonettani pois.
Myöhästymisilmoituksen alla luki "Whole different animal" ja luulin sen viittaavan lentokoneen peräsin maalaukseen, mutta ei se ollutkaan niin hienoa, se olikin vain heidän mainoslauseensa.

Frontier Airlinesin matkustajakoneissa on piristävän poikkeava peräsinmaalaus. Ohessa linkki muihin peräsinmaalauksiin.

Etsittyäni sähköpistokkeen käytin odotteluajan kuvien muokkaamiseen ja blogien esikirjoitteluun. Kuuntelin samalla huolestuneena muiden matkustajien arvailua suljetaanko koko liikenne huonon kelin vuoksi, onneksi niin ei tapahtunut. Lukuisia jumbojettejä muuten näytti lähtevän lähes perätysten kentältä.

Tällä kertaa sain ihan hyvän istumapaikan, jossa mahtui joten kuten muokkailemaan kuvia tietokoneella, vaikka edessä istuva laskikin selkänojaa. Katselin samalla selkänojan pikku näytöstä välillä elokuvaa, vaihtaen lentokarttaan ja sen mukaan mitä mielenkiintoista muiden näytöistä sattuikin tulemaan :-)

Lentoni teki teknisen välilaskun Denveriin, jossa suurin osa matkustajista poistui ja uudet matkustajat tulivat tilalle. Denver on Frontierin kotikenttä, jonka kautta lähes kaikki lennot suoritetaan. Olihan tämä sitten jollain tavoin suora lento, minun ei tarvinnut vaihtaa konetta.
Samalla tuli selvyys myös N.Y.C.-Phoenix lennon toisesta määränpäästä, Phoenix on U.S. Airwaysin kotikenttä.
Välilasku kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen jatkettiin kohti Houstonia.

Päästessäni koneen ovelle huomasin heti että San Franciscon kylmät kelit olivat historiaa.
Siirryttäessä bussiin joka vei vuokra-auto terminaalille, sitä alkoi tulla jo ikävä :-)

San Francisco

Saavuin lauantai-iltana San Franciscoon autolla. En ollut varannut hotellia valmiiksi ja jouduin käymään muutamassa hotellissa, ennen kuin vapaa huone löytyi. Kaupungissa oli meneillään jokin suuri kongressi, jonka osallistujat olivat valloittaneet kaikki hotellit. Porukoilla oli kaupungilla kierrellessä mukana kaulakortti. Kai se on maan tapa kertoa että "MINÄ OLEN TÄÄLLÄ VAIN KÄYMÄSSÄ" tai " MINUT ON KUTSUTTU..."
San Franciscossa olikin yllättävän kylmä. Minua opastettiin, että Alaskasta tuleva kylmä merivirta, joka liikkuu pitkin rannikkoa etelään, imeytyy San Franciscon lahden alueelle, kun Kalifornian autiomaiden lämmin ilma kohoaa ylöspäin sisämaassa.

Lähdin sunnuntai aamuna autolla katsomaan Golden Gaten siltaa. Tarkennukseksi muuten, että Golden Gate on salmi, jonka yli silta kulkee.
Sillan kupeessa oli turistikeskus, mutta ajelin pariin muuhunkin paikkaan katselemaan näkymää. Viereiseltä harjanteelta oli hyvä näkymä sillalle.
Tappamisteknologian kehittyessä oli Alcatrazin linnake jäänyt vanhanaikaiseksi, joten harjanteelle oli rakennettu armeijan tykkipatteri, jonka tehtävä oli suojata kaupunkia.
Alue on suojelualuetta. Mutkaista tietä pääsee eteenpäin varsin korkealle viereisillä kukkuloilla. Kilpapyöräilijöitä oli paljon liikenteessä. "Normaali"pyöräilijöitä ei täällä koko matkalla paljoa näkynyt.
Palatessani kaupunkiin jouduin maksamaan siltatullin joka oli $6.

Näkymää hotelliltani Golden Gaten sillan suuntaan.
Aamiainen hotellissa oli vielä surkeampi kuin muissa tähän asti: kahvi/ tee, Valmispakattuja muroja, appelsiini mehu ja omena.

Golden Gaten silta Hevosenkenkä lahden laiturilta nähtynä...

... ja viereiseltä kukkulalta.

Kaupunkiin palatessa ajelin muutamaa katua ylös katsellen niiden jyrkkyyttä, Huh! tämähän on vähän sama kuin laskettelurinteissä, ne näyttävät televisiossa paljon loivemmilta.
Ei niiden varmaan tarvitse mitään hyppyreitä käyttää, että saavat autot elokuvissa lentämään :-)
En tiedä oliko Six Flagsin vuoristoradat saaneet pään aivan sekaisin, kun yhtä katua lähdin mäenhuipulta ajamaan alaspäin. Tuli vähän sellainen ...ooooh fiilis vähäksi aikaa... sii niinku se meri näky siellä alhalla... ja silleen...

San Franciscossa on hyvä harjoitella mäkilähtöä autolla.

Sunnuntai-iltapäivän vietin lentonäytöstä katsellen lahden rannalla, mutta siitähän on oma juttunsa, tässä linkki.
Saapuessani kaupunkiin radiosta tuli juttua jonkun rautatieaseman lähettyvillä olevasta mäestä, jossa jokaista käsittääkseni Irakissa ja Afganistanissa kuollutta Amerikkalais-sotilasta varten oli pystytetty risti.
Tällä hetkellä ristejä oli yli 5000.
Haastateltava kommentoi Blue Angelsin lentonäytöstä (vapaa suomennos): "Blue Angelsien ääni joka raikuu ympäri San Franciscoa on sama, jonka sadat sivulliset uhrit ovat kuulleet hääjuhlissa, kauppatoreilla ja kaduilla Irakissa ja Afganistanissa, ennen pommien tippumista heidän niskaansa. Tältä kantilta katsottaessa sotalentokoneiden kuvaamisharrastukseni on järjetöntä!


Tarkoitus oli ajaa kuuluisalla San Franciscon Street Carilla Aquaarkista keskustaan, mutta jono oli satametrinen. Palasin hotellille kävellen ja lähdin illemmalla vielä ajelulle. Vaunu oli edelleen niin täynnä, ettei siinä oikein päässyt nauttimaan "vauhdin hurmasta". Kertalippu oli normaalin matkalipun $1,25 sijaan $5.

Käväisin keskustassa syömässä pihvi-illallisen ravintolassa, joka taisi olla jokin kuuluisakin, ainakin omistaja oli saanut itsensä mukaan kuviin useammankin kuuluisuuden kanssa.
Keskusta oli mukavan Eurooppalainen 6 kerroksisine taloineen, johdinautoineen ja raitiovaunuineen.
Apple storesta oli tarkoitus käydä ostamassa jenkkiliitin Macbookini muuntajaan.
Ovat ilmeisesti niin suosittu kauppa, ettei tarvitse edes aukioloaikoja mainita, kyllä ne asiakkaat tulevat takaisin ;-)

Maanantai aamusta palautin auton keskustan Dollarin vuokraamoon. Kävin ostamassa päivälipun julkisiin kulkuvälineisiin ($11) ja suuntasin satamaan ostamaan lippua Alcatraziin (taisi olla $26). Seuraava vapaa lautta lähti 12.35 ja paljon kehutut ilta lähdöt olivat loppuunmyyty, joten päädyin ostamaan lipun siihen.

Satamassa oli aikamoinen härdelli menossa. Viereiseen laituriin oli juuri tullut suuri risteilijä Meksikon matkalta, päättelin sen porukoiden suurista sombreroista.
Vajaan kolmen tunnin odotuksen päätin hyödyntää käymällä hotellin vastaanottovirkailijan mainitsemassa bestbuy liikkeessä ostamassa sankaluurit, jotta voisin soitella Leenalle Skypellä myös hieman meluisimmista ympäristöistä. Tähän mennessä hotellihuoneissa wifi yhteydet ovat alkaa pätkimään muutaman minuutin kuluttua, mutta muutamissa paikoissa aulatiloissa on tuntuu toimivan.

Ajoin sitten 40-luvulta olevalla museoraitiovaunulla varsin pitkän matkan Market Streetiä. Tarkoitus oli vaihtaa bussiin. Vaihtopysäkille päästessäni matkassa olikin mennyt jo niin paljon, että päätin lähteä takaisin satamaan, etten myöhästy laivasta. Satamassa otin kahvilassa vähän purtavaa.
Kyllä me turistit olemme typeriä! Yksikin rouva syötti kahvilan sisätiloissa ovesta tepastelleita puluja kommentoiden"voee kun ihanaa" ..niinku amerikan kielellä kuitenkin.
Teki mieli sanoa... mutten sanonut, .. kuvasin vain videokameralla, jotta voin lähettää sen Helsingin kaupunginjohtajalle todeten ettemme taistele yksin Kauppatorilla :-)

Lauttamatka Alacatrazin vankilasaarelle kesti vajaat parikymmentä minuuttia.
Vankilaan sai tutustua äänioppaan avustuksella. Itse vankilarakennus oli paljon pienempi kuin olin kuvitellut. Käytävälle päin oli kaltereilla varustettu seinä, mitään yksityisyyttä ei siis ollut.
Ollut kyllä aika hutilointia vartioilta kun Frank Morris, Clarence ja John Anglin pääsivät nakertamaan seinään aukon paetakseen ilmastointikanavan, sitä kautta katolle ja tietämättömiin.
Kierroksessa meni lauttamatkoineen kolmisen tuntia.

Mene vankilaan, mene suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Miksi tuo tuossa sängyssä makaa, kun seinässä on reikä?

Sellejä Alcatrazissa.

The Hole.


Näkymää kaupungin suuntaan Alcatrazista.

Kaupungille palattuani suuntasin Best Buyhin. Ei ollut ihan siinä kohtaa jossa vastaanottovirkailija muisti kaupan olevan, vaan pari kolme kilometriä edempänä. Ihan hyvä etten lähtenyt aamupäivällä etsimään kauppaa.
Liike oli Gigantin tyylinen elektroniikkakauppa. Jääkaappeja, pesukoneita enkä pölynimureita nähnyt, mutta en kierrellytkään kauppa sillä silmällä.
Ostin halvimman $22 maksaneet sankaluurit.
Nokian kännyköitä useiden kymmenien laitteiden valikoimassa oli vain pari.

Illalla lähdin vielä videoimaan street caria. En ole ehtinyt katsoa, minkä laista jälkeä varsin pimeässä tuli. Pääteasemilla vaunu käännetään kulkemaan vastakkaiseen suuntaan käsivoimin.

San Franciscon kuuluisa Street Car.

Seuraavana päivänä satoi kaatamalla vettä. Minulla oli lento klo 14.50 Houstoniin Teksasiin. Ostin kyydityksen hotellilta klo 12, joka saapui vartin myöhässä.
Poikettiin poimimaan matkalla vielä yksi hyvin vihainen matkustaja. Kaveri oli odottanut kuljetusta 45minuttia.
"Multa et saa mitään tippiä, olisin voinut antaa hinnan vaikka tuplana".
Kuski selitteli syyttömyyttään mutta kaveri vain jatkoi.
Kuski soitti pomolleen "Mitä ihmettä tämä tämmöinen oikein on, viime hetkellä soitetaan ja saa kuulla asiakkailta tällaista jaskaa? Ei minun tarvitse sietää tällaista".
Ainakin kiukkuinen asiakas lopetti toiminnan sättimisen.

Vettä alkoi tulla vain enemmän ja kuski sen kuin lisäsi vauhtia. Kerrasta ei ottanut opikseen vaan kun toistamiseen olimme vesiliirrossa tai ainakin patjan päällä, kuski höllensi vauhtia. Minulla kesti hetken aikaa irrottaa valkorystyisten käsien sormet, jotka olivat tarrautuneet muutaman sentin syvyydeltä edessä olevan penkin selkänojaan ;-)
...En kehdannut kuitenkaan olla antamatta tippiä tästäkään kokemuksesta.