Las Vegas- New York lento

Lento New Yorkiin lähti vasta 11:50am, joten kiirettä kentälle ei ollut. Menin kuitenkin odottelemaan sukkulabussia vahingossa jo tuntia liian aikaisin :o
Sukkulabussin kuski piti pientä esitelmää ympäristöstä ajellessamme eri hotellien kautta. Kertoi mm. kahden suuryrityksen omistavan kaikki kasinot Stripin varrella, vaikka eri kasinot kilpailevatkin keskenään.
Nyrkkeilijä Mike Tyson oli kuulemma muuttanut takaisin kaupunkiin. Kuski suositteli turvamiehen hankkimista. Ei siksi, ettei Tyson voisi pitää puoliaan paparazzeja vastaan, vaan juuri siksi, että pystyy. Turha mennä vankilaan "lehtimiehen" pieksemisestä, helpompi maksaa jollekin, että tekee sen hänen puolesta :-)

Matkalaukkuni oli kilon ylipainoinen, joten jouduin siirtämään kengät koulureppuun, joka oli tulossa käsimatkatavaraksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut maksaa ylipainomaksua $80!
Putkikassi oli jo täyteen pakattu ja pariin kertaan päälle istuttu tavaran tiivistämiseksi.
Jono turvatarkastukseen oli lähes 200 metriä pitkä. Onneksi infomonitoreissa pyöri humoristinen opastus toimenpiteistä turvatarkastuksessa, se sai hymyilemään ja ...harmituksen laskemaan, eli toimi kuten pitikin.

Kävin syömässä kentällä burritoa. Kuvittelin jo turvavouhotuksen menneen täysin yli, kun ruokailuvälineenä olikin veitsen sijaan kaksi haarukkaa, mutta kuikuillessani muiden aterimia, taisi kyseessä olla pelkkä erehdys.
Valitsin aluksi pöydän ikkunan vierestä, jotta voisin seurata kentän liikennettä, mutta arkkitehti olikin keksinyt laittaa kaiteen juuri silmieni korkeudelle. Aurinkokin kehtasi lämmittää vielä sen verran, että vetäydyin varjoon nauttimaan kahden haarukan annoksestani. Koitin vilkutella tarjoilijalle, että olisin saanut veitsen, mutta poikkeuksellisesti huonoin tuloksin.
Täällä kyllä ravintoloissa palvelu pelaa, eikä kotimaan niin tuttua laskun odottelua pahemmin esiinny.

Harmikseni konetyyppi lennolla oli vaihtunut Boeing 757-koneesta Boeing 737-800-koneeksi, jolla Ryanairin väreissä on tullut matkustettua Euroopassa useammankin kerran.
Kone oli loppuunmyyty ja kuuluttivat useampaankin otteeseen, että portilla ollaan käsimatkatavaran koon suhteen tarkkana. Sain kuitenkin 15kg painoisen kameralaukkuni ja varsin täyden koulureppuni matkustamoon. Tietenkin pitää vielä mainita, että tavaralokerossa oli muidenkin matkustajien tavaroille edelleen tilaa saapuessamme Nykiin.
Jenkeissä tuntuu tavaroiden järjestely ylälokeroihin oikealla tavalla toimivan huomattavasti paremmin matkustajien toimesta kuin Euroopassa. Meillä niin usein laitetaan oma lentolaukku poikittain lokeroon ja voi voi jos seuraavalla ongelmia, minähän olin ensin...

Penkit oli jälleen varustettu viihdekeskuksella. Kuuntelin pari kertaa Foo Fightersin kokoelman ja Guns n' Rosesin Chinese Democracyn.
Matkaa New Yorkiin oli lähes 3700 kilometriä, enemmän kuin Helsingistä Malagaan.
Lentoreitti kulki mukavasti Grand Canyonin yli, joten naama pysyi tiukasti ikkunaruudussa alkumatkasta.
Ohessa liuta kuvia lennolta:

Amerikkalainen unelma #1 Las Vegasin lähiöitä keskellä autiomaata.

Amerikkalainen unelma #2. Homma kuitenkin taitaa toimia, kun laajennusosa jo puolitiessä (oikea yläkulma)

Vakoilua: Pääsin bongaamaan Nellisin tukikohtaa aitiopaikalta. Kuvaa klikkaamalla voitte itsekin alkaa arvailemaan mitä koneita näkyy. (Vinkki: pikimustat on sitten öljyläikkiä :-)

Las Vegas Motor Speedway-rata. Ovaaliradalla on leveyssuunnassa halkaisija vajaa kilometri.


Näkymää lähellä Kaibabin kansallispuistoa (+36° 38' 60.00", -112° 37' 0.00")

Grand Canyonin pohjoisosaa.

Powell-tekojärven rantakallioita.

Powell-tekojärven itäosaa.




Kiinnitin huomioni väärään paikkaan tätä kuvaa ottaessa. Kohta jossa ylängöllä oleva tie kääntyy jyrkästi reunalla on varsin mielenkiintoinen, siitä pääsee alas erittäin kiemuraista tietä. Netistä voi etsiä lisätietoja nimellä Moki Dugway.

Saman ylängön reunaa zoomattuna kameralla. Varjot tuovat esiin Monument Valleysta tutut kivipaadet. (N37° 17' 47.00", W109° 53' 32.00")

Pikku hiljaa kelit kylmenee...

...kun päästään Kalliovuorille.

Risteävää liikennettä havaittavissa. Koneemme lentokorkeus oli vajaat 11000metriä.

New Yorkissa olin majoittuneena The Jane Hotelliin, jonka huoneet olivat hyvin pienikokoisia, kuin laivan hytti tai junan makuuvaunu. Tiesin tämän jo varatessa ja ihan mielenkiinnosta valitsin hotellikseni seuraavaksi kolmeksi yöksi ennen paluuta kotiin.

Lentokentällä kyselin, menisikö hotellibussi Jane-hotellin kautta. Tiedä, johtuiko kylmästä kelistä, joka jäähdyttänyt virkailijan ajatuksenjuoksun vai enkö osannut lausua J A N E a oikein, mutta jäi vaikutelma kuin olisin yrittänyt selittää humalaiselle.
Päätin mennä maanalaisella, kun ei kuulostanut hotellin nimi tutulta. 14th street 8Av-subwayasema oli muutaman korttelin päässä hotellista. Kuljin ensin lentokentän AirTrainilla Howard Beachin asemalle, josta A subwaylla 14th/8Av asemalle.
Luonnollisesti Manhattanilla lähdin väärään suuntaan. Putkilaukku ei oikein halunnut pysyä matkalaukun päällä, joten kulkeminen oli varsi vaivalloista. Palattuani lähtöpisteeseen otin taksin alle.
Myös taksikuskilla tuntui olevan vaikea ymmärtää J A N E street osoitetta, joten täytyy sen vian olla minun lausumisessani :-)
Jane street oli lähes kulman takana, mutta yksisuuntaisten katujen vuoksi tehtiin pieni korttelikierros. Hintaa taksimatkalle tuli tippeineen $12.

Hotellissa oli vanhan ajan tunnelma. Henkilökunnalla oli pikkolohatut ja hissiä operoi hissipoika. Otsalohko pullistaen kuskasi matkalaukkuni ja putkirepun huoneeseen. Taskussa ei ollut muuta kuin $5-seteli, joten annoin sen palkkioksi.

Huone oli tosiaan pieni. Lattiatilaa noin kaksi neliötä. Sängyn alla oli säilytystilaa kuten myös hylly sängyn yläpuolella. Kuva huoneesta löytyy tästä.
Huoneen elektroniikkaosasto oli kunnossa, litteä TV, jota jäinkin tuijottamaan loppuillaksi.
Kolmen tunnin aikaeron vuoksi ilta oli jo pitkällä, kun tuli mieleen, pitäisikö käydä haukkaamassa jotain pientä purtavaa.
Huoneen elektroniikkaan kuului myös iPodin telakka kaiuttimineen.

Samalla lattiapinta-alalla olevia kahden hengen huoneita oli myös tarjolla, sekä kapteenin hyttejä, jotka omalla vessalla ja suihkulla.
Aamiainen ei sisältynyt $99 (+verot 14,25%) hintaan. Alakerrassa oli ranskalaistyylinen bistro, jota oltiin juuri rakentamassa pystyyn. Hieman ihmetytti pöytämateriaali, joka oli hiottua puuta ilman lakkaa, ensimmäiset tahrat olivatkin jo imeytyneet pöytälevyyn.

Matka Las Vegasiin (AC593)

Torontossa matkustin maanalaisen vihreällä linjalla päätepysäkille Kiplingin asemalle, josta siirryttiin bussilla lentoasemalle.
Kiplingin joukkoliikenneasema vaikutti aika tylyltä, yllättävän heikko valaistus, jonka vuoksi aikataulua joutui tihrustamaan muutaman sentin päästä.
Bussien odottelun sen sijaan voi tehdä mukavasti sisätiloissa. Jokaisella pysäkillä oma oviaukko rakennuksessa, jonka kautta pysäkille siirrytään. Talvikelillä varmasti huomattavasti mukavampaa, kuin meillä Helsingissä metron liityntäliikenneasemilla.

Postitiivisena yllätyksenä Air Canadan lennolla ei tarvinnut maksaa matkalaukuista erillismaksua. Otin kuitenkin matkustamoon kameralaukun lisäksi koulurepun, jossa lähinnä lenkkarit ja vaihtovaatteet, jos sattuu vaikka matkatavarat katoamaan.
Poikkeuksellisesti matkatavarat kuskattiin mukana ja nurkan takana olikin Yhdysvaltojen rajaviranomaiset odottamassa sormenjälkiskannereineen. Jonotus sujui kuitenkin nopeammin kuin ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin tullessa New Yorkiin.
Kun olin sormenjälkeni antanut, sekä normaaleihin kysymyksiin vastannut ja poistumassa tiskiltä, alkoi virkailijan puhelin soimaan. Hassusti heti ajattelin, että puhelu koskee minua, kuten elokuvissa, viime hetkellä virkailija saa hälytettyä erikoisjoukot ympäröimään... minut!
...Liikaa agenttielokuvia...

Jonotellessa tuli myös mieleen, etten muistanut tarkistaa eautovuokraamon lähettämästä kuittauksesta, mistä vuokraamosta auton hakisin Las Vegasin kentällä. Koska varmuutta nettiin pääsystä kentällä ei ollut, uskaltauduin lähettämään tekstarin Leenalle, jotta hän tarkistaisi asian, vaikka kello oli jo suomessa 2am. Oli onneksi vielä (joten kuten) hereillä.

Air Canadan lennolla Las Vegasiin oli koneena joku Airbusin A32? sarjan kone, näin siinä käy kun pari viikkoa myöhemmin näitä kirjoittelee :-(
Lento kesti vajaat neljä tuntia, mutta aika kului ahtaasti kuvia muokkaillessa läppärillä sekä leffaa katsoessa lentokoneen omasta viihdekeskuksesta, joka sijoitettuna edellisen penkin selkänojaan.

Viihdekeskuksen näyttö edellä istuvan penkin selkänojassa.

Air Canadan näkemys Suomesta: Helsinki, Capital city of Finland, near Turku.

Koneen lähestyessä Las Vegasia tasainen valomatto näytti jatkuvan todella pitkälle.
Erillisiä korkeita taloja alkoi kuitenkin näkyä vasta ihan loppulaskussa.

"Jaa, mistä päättelet että olemme saapuneet Las Vegasiin?"

Autovuokraamojen rakennukselle pääsi linja-auton kyydissä, joka kyllä jostain syystä ensin kiersi pysäkkimme kaukaa. Huhuili kadun toiselta puolen saattaisimmeko haluta vuokraamolle.
Eikun muuten vain 11pm liuta ihmisiä seisoi huvikseen bussipysäkki kyltin alla :-)

Jonottelin parikymmentä minuuttia vuokraamon jonossa. Natinaa ja syystä, aiheutti kahden virkailijan poistuminen viidestä jonnekin, vaikka jonossa oli toistakymmentä henkeä.

Omaan piikkiin voi taas pistää sen, etten ollut tulostanut auton varaustodistusta. Jostain syystä virkailijan piti välttämättä nähdä se. Onneksi osasi kertoa, että Aviksen toimistolla on tulostava nettipiste.
Kävinkin tulostamassa autonvarauspaperin syöttämällä dollarin seteleitä koneeseen neljä kappaletta.

Dodge Caliber oli sen verran huono kokemus Floridassa, että päätin ottaa Ford Focuksen tarjolla olevista vapaavalintaisista autoista.
Sain vuokraamosta helpot ohjeet Las Vegas Bulevardille, käänny 3 kertaa oikealle ja näin se tosiaan kävikin.
Liikennettä oli todella vähän puolenyön jälkeen torstai yönä. Sai rauhassa hämmästellä Vegasin valomäärää.

Maailmankuulu (?) Vegas kyltti on kuulemma pakkonähtävyys. Jäi kokonaan näkemättä kun tulin kaupunkiin, mutta auto palauttaessa kuittasin senkin.

Olin varannut hotellihuoneen Sahara hotellista, joka oli Las Vegas Bulevardin eli Stripin toisessa päässä, hieman erillään muista suurista hotellikasinoista.
Ajoin auton parkkitaloon ja tulin sivuoven kautta sisään. Hotellin aula ei kovin juhlalliselta näyttänyt.
Sain huoneen nopeasti ja se oli 16:sta kerroksesta. Olin olettanut saavani halvimmillaan $22 yö huonehinnalla jonkun kopin autotallin takaa, mutta ikkunasta näkyikin Stratosphere hotelli ja sen vetonaulaksi rakennettu torni, jonka huipulta löytyy kolme huvilaitetta, mm. tornin huipulla oleva masto olikin katapultti (Space Shot).

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta Stratosphere hotellikasinolle.

Matka Buffaloon ( US4480, US3619 )

Lentoni Washington D.C:stä Buffaloon lähti Baltimoren kentältä.
Auto tuli hakemaan minut kahdeksalta ja matkaan meni vajaa 50minuttia.

Matkalla kävin mielenkiintoista keskustelua kuljettajan kanssa joka oli Etelä-Afrikasta.
Kertoi olleensa kotimaassaan töissä hotellissa, jonne sijoittui ruotsalaisia rakennusinsinöörejä jotka mukana jossain projektissa. 120 insinööristä 100 oli ottanut naisen mukaan Ruotsiin ja seuraavastakin samansuuruisesta ryhmästä 80 oli tehnyt samoin.
Olivat kertoneet ettei pohjoismaiset naiset tee mitään, miehet saavat tehdä kaiken :-)
Kuljettaja kyseli onko tilanne tosiaan niin?

Lentokentällä kirjasin matkalaukun ja putkilaukun ruumaan ja pidin kameralaukun läppäreineen käsimatkatavarana.
Lennon lähtöön oli vielä pari tuntia. Päätin kävellä lähtöportille saakka, jossa voisi olla rauhallisempaa kirjoitella blogia.

Portilla yksi rouva kävi läpi työasioita matkapuhelimessa. Myöhemmin alkoi kertomaan siskonsa henkilökohtaisesta vararikosta isoäidilleen, päätin siirtyä toiseen paikkaan.
En halunnut kuulla sitä selkäänpuukotusta.
Kännykänkäytöstä yleisillä paikoilla täällä ollaan paljon "suvaitsemattomampia" kuin Suomessa. Monissa ravintoloissa on matkapuhelinten käyttö "kielletty". Erään rouvan kännykkä alkoi soimaan San Franciscolaisessa raitiovaunussa, hän pyysi kanssamatkustajilta anteeksi?

US Airways Expressin Dash-8 oli aika loppuunkäytetyn oloinen sisätiloiltaan.
Jätin kameralaukkuni kenttähenkilökunnan hoteisiin erityishuomautuksella herkästä sisällöstä. Eipä viesti mennyt tietenkään perille välilaskun toisessa päässä jossa näin laukkuani retuutettavan, kaikki kuitenkin kunnossa.

Tämä oli ainoa lento, jossa minulla oli välilasku koneenvaihdolla. Lento kulki New Yorkin La Guardianin kentän kautta. Positiivisena yllätyksenä kone kulki aivan Manhattanin yli, jolloin sain pari melko kelpo kuvaa siitä. Olisi pitänyt huhuilla pilotille että kallistaisi konetta niin olisin saanut vielä parempia kuvia... niin ja ikkuna oli aika naarmuinen, olisivat sen vaihtaneet samalla.

Manhattanin eteläkärkeä, East River, Brooklyn- ja Manhattan sillat.

Empire State Building lentokoneesta kuvattuna.

Välilaskun kesto oli vajaa tunti ja onneksi jatkolento lähti samasta terminaalinsiivestä.
Matka jatkui suihkukoneella kohti Buffaloa. Jätin tälläkin kertaa kameralaukkuni erikseen sijoitettavaksi tavaratilaan matkustamon pienten säilytystilojen vuoksi.

Paikallani istui joku ukko, mutta istuin sitten viereiseen penkkiin. Edessä alkoi jonkinmoinen paikkasoppa ja lentoemäntä tuli kysymään minultakin antoivatko tosiaan minulle tämän paikan kun se on vialla?
Vasta silloin kiinnitin huomiota suuriin "Do not occupy" merkkeihin. Samalla kysyi paikallani istuvalta mieheltä hänen lippuaan. Herra istui kokonaan väärällä rivillä ja eri puolella konettakin, oli tainneet silmälasit jäädä kotiin.

US Airways Expressin Bombardier CRJ-200.

Hämmentyneeltä turistilta saattaa jäädä kämmenenkokoiset kieltomerkit näkemättä.

Matkalla Buffaloon näkyi koneesta suuri tuulipuisto, jossa varsin paljon tuulivoimaloita, lopetin laskemisen sadan jälkeen.
Olin suorastaan yllättynyt, kuinka vähän näin aurinkopaneeleita kuumissa Arizonan ja Kalifornian osavaltioissa. Radiossa mainostivat nyt kovasti aurinkopaneeleita perusteena energia omavaraisuus ja valtion tuki omakotitaloasujille aurinkopaneeli hankkeissa.

Buffalon lentokenttä oli varsin hiljainen, vain yksi kone oli terminaalilla meidän lisäksemme.
Matkatavarat tulivat varsin nopeasti.
Kävin infotiskiltä kyselemässä kuinka pääsen kaupunkiin ja myöhemmin Niagaran putouksille.
Kertoi millä bussilla pääsee kaupunkiin ja kiireinen matkailija olisi voinut ottaa suoraan bussin myös putouksille. Pyysi käymään Buffalon keskustassa olevassa turisti-infossa lisätietoja varten yhteyksistä Buffalon ja Niagaran putousten välillä.

Luonnollisesti bussi Buffalon keskustaan oli juuri lähtenyt ja seuraavan lähtöön tunti.
Hinta olisi ollut vain $2,5 mutta päätin kuitenkin mennä taksilla odottelun sijaan, hinta $50.

Honey Island Swamp ja lento Orlandoon

Lähdin aamulla Pensacolasta kohti Houstonia.
Matkalla pysähdyin muutaman tunnin ajelun jälkeen Slidellissä lähellä New Orleansia Honey Island Swamp nimiselle rämeelle joka on luonnonsuojelualuetta.
Valitettavasti kylmenneet ilmat olivat myös jäähdyttäneet vettä niin paljon, että myös alligaattorit joita varten venekierrokselle lähdin olivat lähestulkoon kaikki menneet talvehtimaan.

Pari alligaattorin poikasta tuotiin näytille ennen veneajelua. Tämä on kaksi vuotias veitikka.

"Nijau! Aina kun ne tuo nuo pahaiset liskot näytille meidän rapsuttaminen loppuu kuin seinään,
minä menen tänne pusikkoon mököttämään".

Kierros tehtiin 20 henkeä vetävillä veneillä, joissa oli 225hv moottori perässä antamassa vauhtia.

Hurrikaani Katariinan aikaan vesi oli noussut tämän talon ensimmäisessä kerroksessa vajaan metrin korkeudelle!

Espanjansammalta roikkui puista suurina rihmastoina. Se ei tapa isäntäkasviaan imemällä siitä ravinteita, vaan se saa kaiken tarvitsemansa ravinteet ilmasta käsin. Oppaan mukaan puut normaalisti olisivat vihreinä lehdistä, mutta syksy oli saapunut myös Louisianaan. Lämpöä kyllä oli vajaat 17 astetta, ei se minusta syksyltä tuntunut.

Käärmeet eivät "kiipeä" veneeseen, mutta saattavat pudota sinne pensaasta, kun veneellä ajetaan kapeista lähes umpeutuneista väylistä läpi.

Ennakkoluuloistani poiketen hyttysiä ei rämeeltä löytynyt. Tämä johtuu oppaan mukaan siitä, että veden vaihtuvuus on niin suurta, ettei hyttysille jää kunnollista munimisalustaa.

"Mä laitan tän lumpeen selkään ja oon liikkumatta, niin kukaan ei huomaa minua".
Veneen kipparilla oli harjaantunut silmä bongaamaan pieniä käärmeitä vedestä, me turistit huomasimme vain kilpikonnasta suuremmat eläimet.

Jalohaikara valkoisine sulkineen oli komea näky.

Paksua huttua.

Matkan aikana tavattiin lukuisten uppotukkien lisäksi myös pari alligaattoria.
Muutaman alun väärän hälytyksen ja suuren hälinän jälkeen jokaisella matkustajalla kriittisyys lisääntyi havainnoidessa ympäröivää aluetta :-)
Edessä vedestä nousee Sypressipuita, vanhimmat puut olivat satoja vuosia vanhoja.

Matka sujui valtatietä ilman suurempia jonoja. Noin 200km ennen Houstonia taivas repesi, vettä tuli ajoittain todella runsaasti, muttei onneksi kuitenkaan samanlaista seinää kuin Galvestonesta palatessani.

Savustustynnyriäkö se vetää?

Varasin Houstonista lähtiessäni samasta La Quinta hotellista huoneen myös paluumatkan yöksi. Sain huoneen moottoritien suuntaan. Aluksi pohdin, etten saa huoneeseen kuuluvan vaimean liikenteen melun vuoksi unta, mutta kyllä näemmä pelkkä autolla ajokin saa kovin väsyneeksi. Kilometrejä kertyi päivän aikana törkeät 850.

Tylsistyneenä maantiemotelleihin, varasin tällä kertaa hyvin toimivan nettiyhteyden kautta Key Westistä huoneen **** hotellista, kun hinta näytti olevan sama kuin useasti käyttämissäni Days Inn hotelleissa. Saas nähdä minkälaisen siivouskaapin $199 saa sellaisesta hotellista...

CO 686 Houstonista Orlandoon.

Lähdin aamusta hyvissä ajoin lentokentälle. Vettä tuli edelleen kaatamalla, ja hotellin piha suorastaan tulvi.
Joitain peräänajoja oli liikenteessä sattunut radiotiedotteiden mukaan, mutta onneksi reitilläni lentokentälle ei ollut ongelmia.

Sen sijaan matkalaukun kanssa tuli ongelmia. Se oli ylipainoinen. Continentalin vastaanottovirkailija kehotti siirtämään jotain pois matkalaukustani, muuten lisämaksu olisi $50,- Olin jo sandaalit ripustanut kameralaukun ulkopuolelle ja USA matkaraamattu oli kädessäni, ei sieltä paljoa pystynyt enää siirtämään.
Päätin ottaa koulurepun pois ja täyttää sen lenkkareilla ja mitä painavan näköistä siinä päällimmäisenä oli. Kysyin virkailijalta voinko ottaa kaksi laukkua koneeseen, se sopi. Olin kuvitellut että toinen matkustamoon vietävä tavara saa olla jokin käsilaukku tai vastaava, mutta nyt meni lähes 6kg reppu ja 10kg kameralaukku.

Portille päästyäni tuli ilmoitus että lento myöhästyisi kahdella tunnilla koska alkuperäiseen koneeseen oli iskenyt salama ja vaihtokone tulisi tilalle.

Boeing 767-400 tuli salaman iskun saaneen koneemme tilalle.

Hakeuduin pistorasian ääreen ja aloin naputtelemaan blogia ja muokkaamaan kuvia.
Tuli ilmoitus lennon myöhästymisestä lisää, kävin syömässä ja naputtelin blogia.
Tuli ilmoitus lennon myöhästymisestä entisestään, joten lentoyhtiö tarjosi virvokkeita ja $8 ateriakupongin.

Koneen saavuttua portille muodostui heti jonoa, mutta ihan turhaan, kesti 45 minuuttia ennen kuin koneeseen pääsi sisään. Mikä ihme siinä on että siihen pitää mennä rynnimään, kun lentolipussa on kuitenkin istumapaikat? Käyhän se tietenkin jaloittelusta... ja saa ainakin käsimatkatavaransa kyytiin, ettei ne vaan jää lähtökentälle ;-)

Matkustajien sisäänpääsystä siihen, että kone oli rullaamassa kiitotien suuntaan vei tunnin aikaa, vaikkei matkustajilta katsottu henkilöpapereita, pelkästään lippu, sekin on vielä mahdollista täällä.

Tämä oli ensimmäinen laajarunko kone jolla olen matkustanut.

Orlandoon saavuttiin vajaat kuusi tuntia myöhässä aikataulusta. Matkatavaroiden saannissa meni jonkin aikaa ja lisäksi Dollarin vuokraamopisteelle oli 25min jono, tämähän alkaa käymään ihan matkustamisesta.

US90 Phoenixiin

Dodii... New York jätetty taakse ja matka kohti länttä alkaa.

Viikon jäljiltä tuntui matkalaukun pakkaaminen vievän taas kovasti aikaa, menin nukkumaan joskus vajaat 2am ja heräsin 6:30. Lento lähti vasta 9:55am, mutta kun ei aamu ruuhkista tiedä, niin päätin olla ajoissa kentällä.
Hyppäsin 7.10 lentokenttä bussiin Grand Centralin edustalta, siihen samaan jolla tulinkin kaupunkiin. Olin perillä JFK:n 4 terminaalilla jo 7:40am, joten matka ei vienyt kuin puoli tuntia.

Ostin lipun Kaleva Travelin nettimyymälän kautta. Varausvaiheessa ei tullut mieleenkään katsoa matkatavara asioita. Asiaan paneuduin vasta toisen lipun oston yhteydessä, kun sähköpostiini tulleessa vahvistuksessa luki baggage "0". Soitin Kaleva Travelille ja kysyin mitäs tämä meinaa. Kertoivat ettei syytä huoleen, matkatavara-asiat kunnossa. No eipä ollut, toisin kuin Atlantin ylityksellä, tässä jouduin maksamaan matkalaukustani $20 ja oli muuten aika rajoilla, ettei tullut lisämaksua liian painavasta matkalaukusta (ei siellä kyllä kiviä ollut).

Lähtöselvitys oli aika floppi. Pääsin kyllä kirjaantumaan matkustajaksi itsepalveluautomaatilla, sain paikkalipun (en tehnyt etukäteen koska nettiyhteys hotellilla oli heikko, mitä jos yhteys pätkäisee kesken kaiken?), mutta matkatavaran tietokonejärjestelmä oli kaatunut, joten maksut suoritettiin, ei edes kortti höylällä vaan kynällä painamalla paperin läpi.
Virkailijan pahoitellessa tilannetta meinasin vitsailla että tämähän on tuttua vaalijärjestelyistänne Bushin uudelleenvalinnassa, mutta katsoin kuitenkin paremmaksi pitää siinä suhteessa suuni supussa.
Vaikka pääsin suoraan lähtöselvitykseen, aikaa prosessiin kului kaiken kaikkiaan 30minuttia.

Turvatarkastus jono oli lyhyt. Matkalaukun painoa vähentääkseni olin laittanut vaelluskenkäni jalkaan, joka taasen toi omat hankaluutensa turvatarkastuksessa. Kameralaukkuni ei aiheuttanut lisäkyselyitä, kuten niin usein Helsinki-Vantaalla.

Koneen lähtöä odotellessa kävin korvaamassa puuttuneen aamiaisen teellä ja kinkkukolmioleivällä. Ikkunan vierusta kulki pitkä pöytä johon olisi ollut mahdollisuus kiinnittää läppäri kaapelilla. Myös sähkönsyöttö oli järjestetty.
Macbookin muuntaja on muuten varsin nerokkaasti suunniteltu, itse pistotulppa, se mikä menee seinään, on irrotettavissa ja vaihdettavissa pidempään kaapeliin. Voisin kuvitella, että varaosana voisi ostaa myös jenkki pistorasiaan käyvän liittimen. Ei kyllä osunut silmään, kun kävin uutta akkua etsimässä N.Y:n Apple storessa.

US Airwaysin Airbus A320 odottaa matkustajia John F. Kennedyn lentokentällä New Yorkissa.

Lentokoneena oli Airbus A320 ja minulla oli paikka 9E. Olin keskellä kolmen ryhmää ja takanani hätäuloskäynti, joka tarkoitti, ettei penkkiä saanut kallistettua. Vapaita paikkoja koneessa ei ollut. Kun edellä istuva kallisti penkkiään, alkoi tila käymään varsin pieneksi, niin pieneksi, että suunnittelemani 5:28 pituisen lennon hyväksikäyttö blogitekstien esikirjoitteluun täytyi unohtaa, päädyin perinteisempään postikorttien kirjoitteluun :-)
Ruoka oli erikseen maksullista joten jätin sen väliin. Aikaani kulutin myös Rough Guide The USA:n lueskeluun.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli hätäuloskäyntien toiminnan opettaminen siinä istuville matkustajille. Kysely tämän jälkeen meni suurin piirtein "FAA vaatii minua kysymään teiltä ymmärsittekö kertomani, teidän täytyy vastata minulle ääneen kyllä taikka ei", sitten kaikki 12 matkustajaa (kaksi hätäuloskäyntiä molemmin puolin) vastasivat vuorollaan "kyllä". Hiljenisiköhän koko kone, jos vastaisi "No"?

Ostin lentolipun vain Phoenixiin saakka, järkeiltyäni pääseväni autolla nopeammin perille kuin jäädessäni odottamaan jatkoyhteyttä vajaan 200km lennolle Flagstafiin, joka lähempänä Grand Canyonia. Lento saapui Phoenixiin etuajassa.
Koneeseen astuttaessa kiinnitin huomiota että lento AA90 meni Phoenixiin ja siitä edelleen Portlandiin joka Oregonin osavaltiossa maan luoteisosassa, täähän on ihan postibussi hommaa näillä.

AA171 New Yorkiin

Atlantin ylitys tapahtui Boeing 757 koneella.

Ei kai sitä yleensä blogeja kirjoitella lentomatkoista, mutta kun se on niin lähellä sydäntä niin pitänee muutama sananen kertoa.
Varatessani lentoja pohdin lentoa Lontoon kautta, jolloin olisin ensimmäistä kertaa pääsyt oikean jumbojetin, Boeing 747 koneen kyytiin. Kuitenkin pyöritellessä lähtöaikoja ja hintoja ilmeni, että suora lento Brysselistä New Yorkiin oli yllätyksellisesti halvempi (jostain syystä lentojen varausjärjestelmä halusi aina tarjota välilaskullisia lentoja edullisimpina). 80eur säästö oli kuitenkin vaakakupissani tärkeämpi kuin jumbojetin kyyti ja mikä parasta, matka oli 2h lyhyempi.

Otin hotellilta bussikyydin kentälle ja suuntasin lähtöselvitys tiskille. Ennen lähtöselvitykseen pääsyä oli turvallisuuskysely, joka ilmeni varsin tiukaksi. Typeränä olin laittanut kaikki muut valmiiksi tulostamani matkatositteet matkalaukkuun tarvittavaa lentolippua ja Nykin hotellitulostetta lukuun ottamatta. Virkailija halusi nähdä ne, olisinko mahdollisesti pyrkimässä salaa duuniin jenkkeihin?
Itse lähtöselvitys sujui nopeasti.
Seuraavaksi turvatarkastukseen jonka jono oli pitkä, mutta liikkui kuitenkin jatkuvasti. Laskeskelin jonon pituuden olleen 150metrin tietämillä, jonotus kesti 20minuttia.
Myös kengät piti laittaa läpivalaisuun. Erillisessä kyltissä oli huomautus, ettei hihnalle saanut itse mennä makaamaan. No höh, sehän olisi paljon nopeampaa, kuin alkaa poistamaan vyötä ja tyhjentämään taskuja ja...

Seuratessani Boeing 757 koneen lastausta terminaalista huomasin, että vartiomies tarkisti konetta lähestyvän maahenkilökunnan, muuta tekemistä hänellä ei siinä ollutkaan.
Tuo järjestely on kuitenkin aika pientä Israelilaiskoneiden saapumiseen verrattuna. Berliinissä ollessani huomasin kentällä poliisin aseistetun miehistönkuljetusajoneuvon kulkevan koneen vierellä. Bukarestissa jotkut rynnäkkökivääreillä varustetut spesiaalimiehet ympäröivät koneen sen saapuessa.

Koneeni oli jo lähes täyteen varattu ostaessani lippuja, joten päädyin ottamaan paikan koneen perästä, riviltä 35. Se oli huono idea, sillä vessaan kulkevat ihmiset tönivät minua toisinaan. Viereiset penkkirivit 35 ja 36 käytävän toisella puolen näyttivät toimivan jonkinmoisena peittojen ja tyynyjen varastona. Myöhemmin lennon aikana ilmeni, että siihen rakennettiin miehistön lepotila joka eristettiin verholla.

Matkan aikana tuli pari elokuvaa ja muutama lyhyempi TV-komedia sarjan jakso. Muokkailin kuvia, mutta MacBookini akku on jo sen verran kulahtanut, että sähköä riitti vain tunniksi.

Ennen koneen laskeutumista matkustajille jaettiin tullin kaavake johon täytettiin yhteystiedot sekä vihreä I-94W kaavake, jossa samat kysymykset kuin netissä ennakkoon täytettävässä ESTA kaavakkeessa. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia, jonka muutamat matkustajat saivat karvaasti kokea odotellessaan maahantulotarkastusta terminaalissa. He eivät olleet täyttäneet I-94:sta ja passitus oli rivin päähän. Myöhemmin etukäteistarkastusta jonossa tuli suorittamaan hieman ymmärtäväisempi rouva, joka salli jonoon palaamisen.
Ajankulukseni laskeskelin edessäni olevia ihmisiä, 140 ja jono piteni minun jälkeeni huomattavasti. Koko show kesti 50min.

Nyt on sitten sormenjäljet ja naamakuva tallessa viranomaisilla. Jos satun katoamaan niin Yhdysvaltojen rajaviranomaisilta voi sitten pyytää sormenjälkitietoja tarvittaessa. Minulta ei kyselty Amerikan päässä mitään matkan tarkoituksesta taikka sen pituudesta, eikä muistakaan yksityiskohdista joita jouduin kertomaan Brysselin päässä.